KAAMEA TAPATURMA - 15.1.1923

ANTTI MURTONEN ja OTTO KEKKONEN

  Haminan Sanomat 09.04.1914 NO 40   

Ankara lumimyrsky oli koetellut tammikuun puolenvälin tietämillä, vuonna 1923, koko Perä-Pohjolaa ja Oulun seutua. 

Tämä tavattomaksi luokiteltu  lumimyrsky alkoi jo sunnuntaina ja jatkui vielä maanantainakin. Myrsky ulotti suuria vaikutuksiaan varsinkin säännöllisen junaliikenteen ylläpitämiselle. Maanantaina Torniosta lähtenyt postijuna jäi kinoksiin parissakin paikassa, samoin kuin Rovaniemeltä Kemiin lähtenyt sekajuna. Vasta kun kolme apuveturia saapui, saatiin junat liikkeelle. Postijunan saavuttua Ouluun useita tunteja myöhästyneenä, katkesi Karungin radalla liikenne kokonaan ja pysähtyi jokseenkin koko päiväksi.               

Lumimyrsky aiheutti myös onnettomuuksia. Yksi näistä tapahtui muutaman kilometrin päässä Kemistä etelään päin.

Joutsalainen Antti Benjaminpoika Murtonen oli pestautunut Kemin Veitsiluotoon työhön, samoin mikkeliläinen Otto Joosuanpoika Kekkonen. Tammikuussa kaksikko oli saapunut paikan päälle Kemiin ja olivat uuden edessä. 

Päivä oli 15.1.1923 ja työt oli sovittu aloitettavaksi Veitsiluodossa seuraavana päivänä. Kello oli jo yli yhdeksän aamulla, kun kaverukset olivat päättäneet lähteä katsastelemaan majoitusta lähempää työpaikkaansa. He luulivat aamujunan jo menneen, kun lähtivät radalle hautausmaan kohdalta olevalta ylikäytävältä.

Miehillä oli kyllä tiedossa, että radalla kulkeminen oli kiellettyä. Paikkakunnalla oli kuitenkin tullut yleiseksi, pahaksi tavaksi, että rataa käytetään yleisenä kulkutienä huolimatta sakon uhasta. Olipa paikkakuntalaiset menneet tässä itselleen ottamassaan oikeudessa jopa niin pitkälle, että uhkasivat käydä ratavartijan kimppuun, kun hän siitä kulkijoita huomautti.

Miehet taivalsivat mahdottomassa lumipyryssä kohti Hjerpen taloa, joka sijaitsi lähellä Jokelan ylikäytävää. Tuuli oli vastainen ja puhuri kova, lakit oli tiukasti vedetty korville. Samoihin aikoihin lähti Kemistä, Torniosta Ouluun matkalla ollut matkustajajuna, jatkamaan matkaansa.

Muutaman kilometrin päässä asemalta etelään päin rata tekee mutkan, mikä estää veturinkuljettajaa näkemästä pitkälle eteenpäin. Juuri näillä kohdin veturista huomattiin, tuiskun seasta, radalla kulkijat. Annettiin hätämerkkejä, huudatettiin pillejä, vedettiin hätäjarrusta - paikalla ollut ratavartijakin oli yrittänyt kiinnittää miehien huomiota huutamalla ja huitomalla!

Miehet eivät kuitenkaan kovan vastatuulen takia kuulleet näitä varoituksia riittävän ajoissa - eikä hätäjarrutuskaan saanut junaa pysähtymään lyhyen välimatkan vuoksi, vaan juna ajoi miesten päälle. Veturin häkki töytäisi miehiä ja törmäyksen voimasta molemmat miehet paiskautuivat metrien päähän radan varteen, eri puolille rataa. Ihmeellisintä oli se, että miehet paiskautuivat radan varteen, eikä kaatuneet junan häkin päälle.

Kun junan miehistö ja osa matkustajista menivät auttamaan tapaturman uhreja, makasivat nämä verissään ratapenkereellä. Kumpikin oli kuitenkin tajuissaan. Loukkaantuneet kuljetettiin ratavartijan asuntoon ja tapauksesta ilmoitettiin Kemin asemalle. Pian saapui päivystäjäveturilla lääkäri paikalle ja antoi miehille ensiavun, jonka jälkeen loukkaantuneet toimitettiin Karihaaran sairaalaan jatkohoitoon. Todettiin, että Otolta oli mennyt vasen jalka poikki ja hän sai vaikeita sisäisiä vammoja ja Antilta katkesi toinen jalka ja päässä oli ”ammottava reikä”. Kumpaisenkaan tila ei lopulta ollut hengenvaarallinen, vaan molemmat voivat olosuhteisiin nähden hyvin.

Heti onnettomuutta seuraavana päivänä toimitti Kemin nimismiespiirin apulaisnimismies Koskela Kemin asemalla poliisitutkinnon tämän Kemin ja Maksniemen välillä sattuneen yliajon johdosta. Veturimiehistöön kuuluivat vanhempi veturinkuljettaja Oskari Jokivartio ja lämmittäjä Mauno Takala. Kuljettaja Jokivartio kertoi tapauksen sattuessa olleen niin ankaran lumipyryn, että edessä olleesta akkunasta oli mahdoton katsoa, koska se oli lumen peitossa. Käytettävissä oli ainoastaan sivuikkuna. Samoin kuin kuljettaja Jokivartio, kertoi myöskin lämmittäjä Takala. Tähän suuntaan kertoi tapauksesta myöskin ratavartija Kalle Jokela.

Samana päivänä kuulusteli nimismies Koskela myöskin Karihaaran sairaalassa hoidettavina olevia Anttia ja Ottoa.
Miehet olivat sanoneet onnettomuuden olleen heidän oman syynsä. Kuulivat varoitusmerkin liian myöhään, jolloin kuitenkin yrittivät hypätä syrjään. Veturin häkki ehti kuitenkin lyödä kumpaisenkin jalkaan, jolloin paiskautuivat kauaksi radan vierelle. Oman vakuutuksensa mukaan he olisivat olleet tuhon omat, jolleivat olisi ehtineet hypätä radanvarteen ennen junan törmäystä. Molemmat olivat toipuneet kuulusteluhetkellä jo sen verran, että olivat toivoneet pääsevänsä sairaalasta pois jo samalla viikolla.

Tutkinnan jälkeen tapahtuma todettiin vallinneen sakean lumipyryn syyksi, mikä esti veturinkuljettajaa näkemästä pitkälle eteensä.

Yllä oleva tapaus oli toiminut varmasti varoittavana esimerkkinä radalla liikkujille. Osuus oli käytännössä muodostunut kuin maantieksi, jota kymmenet käyttivät päivittäin, sakon uhasta ja vaarasta huolimatta. Onnettomuutta ei siis sinällään pidetty ihmeenä, vaan enemmänkin väistämättömänä tapahtumana ihmisten piittaamattomuudesta. "Tämän tapauksen jälkeen tullaan radalla kultu ehdottomasti kieltämään", kirjoittelivat lehdet tuolloin.

Antti Benjaminpoika Murtonen, oli isoäitini setä ja syntyi 21.11.1890 Joutsassa Uimaniemellä Benjam Heikinpoika Murtosen ja Ida Maria Stinantyttären toisena lapsena. Vihitty avioliittoon 27.3.1915 Emma Tuomaantytär Lukkarisen (s. 11.5.1891) kanssa.

Mitä ilmeisemmin tarinan Otto Joosuanpoika Kekkonen, oli syntynyt Hirvensalmella 4.8.1890. Vanhemmat Joosua Joosuanpoika Kekkonen ja Karoliina Otontytär Väisänen. Perhe oli muuttanut 1897 Mikkeliin.

Molemmat miehet kuolivat Helsingissä, Antti 1954 ja Otto 1940.

*Tiedot tarinaan kerätty eri sanomalehdistä. Turmasta uutisoitiin useammassakin lehdessä eri puolilla maata ja tiedot hieman vaihtelevat lehdittäin; oliko kyseessä tavara- vai matkustajajuna ja oliko se lähtenyt myöhässä vai ei. Samoin se, olivatko miehet menossa majapaikkaansa vai olivatko menossa katsomaan uutta. Vammoista myös hieman toisistaan poikkeavia näkemyksiä.  Lehdissä annettiin ymmärtää, että molemmat toipuivat lähes entiselleen. Myös toinen miehistä oli mainittu perheelliseksi.

Lähteitä: Joutsan, Hirvensalmen ja Mikkeli mlk kirkonkirjat,  Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot: *Suursavolainen, 18.01.1923, nro 7, s.2/ Aamulehti, 18.01.1923, nro 13, s. 5/Kaiku, 16.01.1923, nro 11, s. 1 uusi Pohjan Kansa, 27.01.1923, nro 21, s. 2/    Heinolainen, 17.01.1923, nro 4, s. 3/ Pohjolan Sanomat, 16.01.1923, nro 10, s. 1