Rovasti Yrjö Hovikoski laati Mikkelin Sanomille 1928 kirjoituksen, joka sai alkunsa, kun nuori mies oli käynyt rovastin pakeilla ja ilmoittanut lähtevänsä maailmalle. Tarinassa käydään lävitse yhden suvun vanhimman lapsen elämänkulku sukupolvittain ja kuullaan rovastin ajatuksia nykymaailmasta. Tarina julkaistiin 1.12.1928.
* ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ * ~ *
Istun virkahuoneessani. Eräs nuori mies on juuri poistunut. Sanoi lähtevänsä "suureen maailmaan", koska lapsuudenkoti oli käynyt ahtaaksi. Vaivun mietteisiini: Jumala varjelkoon häntä retkillään. Silloin pälkähtää mieleeni tuuma. Tuossahan ovat vierelläni nuo arvokkaat kirkonkirjat. Nehän tietävät niin paljon kertoa sellaista, mikä muistosta jo ammoin on unhoon vaipunut.
 |
Kuvituskuva: Muhkuran torppa, Joutsa,
portailla lääninrovasti Hovikoski.
Kuva Tauno Wirtanen / Finna |
Tahdonpa katsoa, mitä ne kertovat köyhän kansan elämänvaiheista polvesta polveen näillämain. Otan vanhimman kirkonkirjan. Avaan umpimähkään. Niin tulee eteeni Pirtsalmesta Sikalan torppa, jota viljelee eräs Matti Heikinpoika. Siinä näkyy asuvan loismies Heikki Matinpoika, synt. 1740, hänen vaimonsa Kaisa, synt. 1761 ja heidän 6-vuotias tyttärensä Eva.Seuraanpa heidän vaiheitaan ja heidän jälkeläisiään, näistä kuitenkin vain kunkin perheen vanhinta lasta, aina syntymästä kuolemaan. Tulee jännittävää nähdä, vieläkö noilla on perillisiä ja ketä ne mahtavat olla? Siis työhön. Esiin kirkonkirjat toinen toisensa jälkeen, te tietäjät iänikuiset. Ja ne kertovat:
Kun isä Heikki vuonna 1806 oli kuollut, jäi perhe edelleen Sikalaan.
Kenties oli Matti Heikki-vainajan poika edellisestä aviosta, ainakin seurasivat Kaisa ja Eva-tytär Mattia vielä sittenkin, kun hän vuonna 1814 jätti kelvottomaksi käyneen Sikalan ja muutti avarampaan Kalliolan torppaan. Totta kuitenkin olo Matin luona kävi ajan pitkään mahdottomaksi, sillä 3 vuotta myöhemmin siirtyvät he Vanhaan Hasaan.
Kaisa oli kestinä ja Eva piikana.
Siellä löysi Eva palvelustoveristaan Juho Pekanpojasta elämänkumppanin ja vuonna 1818 solmittiin avioliitto. Juho oli Pynnölän kylästä, Niemelän torpassa asuvan loisleşken Liisan poika. Lapsia oli paljon, vanhin tyttö lisäksi sokea. Jo varhain, ennen rippikoulun käyntiä oli Juhon täytynyt rengiksi ruveta. Rippikoulun käytyään palveli hän sitten renkinä Pastilan kylän taloissa ja torpissa, kunnes päätyi Hasalle, josta nyt Evansa löysi.
Pastilan isäntä pestasi Juhon rengikseen ja siellä hän nyt nuorikkoineen vietti 2 vuotta, kunnes taas muuttivat Hasalle, mutta tällä kertaa ei kuitenkaan kaksin, vaan mukanaan pikku mies, isän kaima: Juho, joka oli syntynyt 16/2 1820.
Ensin olivat he jonkun vuoden palvelijoina, sitten "itsellismiehinä".
Toisen tuvassa olo tuntui sittenkin perheelliseltä niin "armoilla elämiseltä".
Oma tupa, oma lupa! Sopii koettaa.
Kinasen torppa oli saatavana, siis sinne on yritettävä.
Mutta tuliko Juho perille koskaan, en tiedä; kirkonkirjat kertovat vain lyhyesti:
kuoli 14/3 1829 tiellä.
Pikku-Juho löytyy kirjoissa Kinasessa, Eva taas Uimaniemen kylän lopussa.
Mutta seuraavana vuonna ovat he taas yhdessä siellä Kalliolan torpassa,
josta Eva äitineen oli maailmalle lähtenyt.
Niin kuluu kolme pitkää vuotta, kunnes löydämme heidät taas toimessa
Haapaniemessä, Koiraniemen torpassa. Torppari Tuomaalta on kuollut emäntä
Sophia ja tarvitsi 5:lle lapselleen hoitajaa. Eva oli vapaa tulemaan.
Mutta Tuomaspa huomasi ennen pitkään, että tässähän hänellä onkin hyvä emäntä,
ja vaikkapa emännän asema ei aina niin kadehdittava olekaan, ja Tuomaskin oli
ontuva, suostui hän tarjoukseen, saihan hän kuitenkin kattoa päälle ja Juho-pojalle
leipää. Niin tuli 38 vuotiaasta Evasta torpan emäntä ja Juhon nimi löytyy
lapsijoukon, viimeisenä, poikapuolen nimellä. Tuomaan lapset sopivat hyvin
leikkitoveriksi, varsinkin vanhin Anna, joka ihmeellistä kyllä, on päivälleen yhtä
vanha kun hänkin. Ennustaakohan se jotakin? Tuonnempana saamme nähdä.
Tuon tuostakin lie Eva emäntä, kuin kiireiltään vapautui, rientänyt Hasalle katsomaan
äiti vanhusta, joka nyt jo oli käynyt kivulloiseksi, niin kuin hänestä oli jo kirkonkirjoihin merkitty, ettei turhaan heikkoa vaivattaisi päivätöillä pappilaan.
Pari kuukautta myöhemmin sammui Kaisan elämä 24/5 1836.
Samana vuonna oli hänen ainoa lapsenlapsena, joka kai oli mummosta rakas, niin kuin ainakin on tavallista, Juho oli päässyt ripille yhdessä Annan kanssa.
Siinä he torpalla yhdessä ahertelivat, niin kuin veli ja sisar ainakin.
Mutta tuo sisarustunne alkoi vähitellen muuttua voimakkaammaksi vetämykseksi
toisiinsa ja niinpä eräänä päivänä selvisi heille, että Luoja oli määrännyt heidät toisilleen.
Niin tekivät he kihlamatkan Jousan kirkolle ja Pekkasten pappilassa esittivät aikeensa.
Ja kun huomattiin, että heillä ei ollut samaa isää eikä äitiä, joskin toisen isä oli toisen isäpuoli, ja toisen äiti toiselle äitipuoli, niin eihän laki estänyt avioliittoa heidän välillään. Joulun edellä 10/12 1843 heidän vihittiin ja heidän liittonsa Herran sanalla pyhitettiin.
Jumalan siunaus heillä olikin, ainakin mitä avioliiton hedelmällisyyteen tulee.
Kun 20 vuotta oli kulunut, oli perhettä karttunut lisää 9 lasta, 4 poikaa ja 5 tytärtä.
Nyt olisi isä ollut hyvinkin tarpeen, ja terveys kallis. Mutta toisin oli Jumala hyväksi nähnyt. Isä sai kutsun tästä maailmasta 17/4 1868 ja voimme hyvin käsittää, millä mielen haikeudella tuo suuri perhe, äiti lapsijoukkonsa ympärillä seisoi isän kylmenneen ruumiin ääressä. Eva-mummokin oli jo pari vuotta aikaisemmin jättänyt tämän maailman.
Niinpä täytyi perheen hajota kukin taholleen.
Torppa jäi autioksi ja lapset palvelukseen ja äiti nuorimpansa kanssa Kullasniemelle loiseksi, josta sitten vanhimman pojan Jeren torpalle Ruunulaan. Vanhin lapsista,
Anna Maria, syntynyt 22/2 1844, alkoi palvelusuransa Röykkälän talossa 1866,
palasi vuoden kuluttua kotiin, isän kuoltua rupesi piiaksi Kullasniemen taloon.
Sieltä löytyi hänelle niin kuin ennen isoäidilleen elämäntoveri talon rengistä,
Heikki Heikinpojasta, synt. 16/5 1845.
Avioliitto rakennettiin ja siunattiin 27/12 1869. Heikki oli köyhistä oloista.
Äitiänsä ei hän muistanut. Jo 3-vuotiaana oli hän äitinsä kadottanut, joka oli kuollut lapsivuoteeseen, jättäen 4 orpoa isälle, joka oli kirjoissa Marjotaipaleen kylänlopussa. Ennen, äidin eläessä olivat olleet loisina Tyyskänmäen talossa.
Mutta Heikki ei sortunut. Nuoruudestaan työhön tottuneena hän uskalsi alottaa omintakeista elämää, ja ottaa hartioilleen vielä perheen isän velvollisuudet.
Niin alottivat Heikki ja Anna yhteiselämän toivorikkaina, kuten ainakin nuoret ja terveet. Että he myös ylhäältä toivoivat apua ja siunausta, sitä todistavat kirkonkirjoissa löytyvät merkinnät säännöllisistä ehtoolliskäynneistä. Lapsia syntyi Kullasniemellä kolme, joista toinen järjestyksessään pian kuoli.
Kuusi vuotta Kullasniemellä asuttuaan muuttavat he Mankin torppaan,
nykyiseen Hätälään, sieltä kahden vuoden jälkeen Petäjäniemen torppaan,
seuraavana vuonna Pynnölään. Siellä syntyy heille neljäs lapsi. 9 vuotta oltuaan Pynnölässä muonamiehinä siirtyvät he Kullasniemelle takaisin, nyt ei enää taloon,
vaan samaan Ruunulan torppaan, jossa Annan veli Jere ja tämän vaimo Otteliana pitivät torppaa. Nämä läksivät nyt torpasta ja jättivät sen Heikille ja Annalle.
-- Jere ja Otteliana! Nehän kuolivat äskettäin kunnalliskodissa.
Vanha-Anna sai myös muuttaa toivon mukaan Herran lepoon jouluaattona 1898.
Eipä ollut enää pitkältä matkaa Heikillä ja Annallakaan. Huhtikuulla 1905 kuolivat
nämä aviopuolisot torpassaan, Anna viikkoa ennen kun Heikki ja siunattiin rinnan maan multiin. - Jätämme siis heidät ja lähdemme seuraamaan uuden sukupolven vaiheita.
Annan ja Heikin vanhin lapsi oli Vilppu, syntynyt 16/4 1870 ja näin olemme tulleetkin nykyään vielä elossa oleviin. Jatkakaamme kuitenkin.
Vilppu palveltuaan renkinä Saaren talossa, joutui vakinaiseen sotaväkeen.
Sieltä palattuaan oli renkinä Kullasniemellä, sitten 2 vuotta Liukkosella. Täällä taas
oli piikana Maria Heikintytär. Nämä panivat "tuumat tukkuun", ja niin tuli heistä aviopuolisot 27/2 1898. Heidän olinpaikkansa ovat v. 1899 loisina Hätälässä, sieltä
Ala-Mankin alueelle Rantalahden mäkitupaan ja siitä 1903 nykyiseen kotiinsa
Pärnämäelle, Peltolan alueelle Kallion torppaan.
Ruunulan torppa jätti kuitenkin muistoksi heille sukunimen.
Vilpun ja Marian vanhin poika Aksel lähti sitten kotoaan palveluspaikkaa hakemaan,
väkeä kun alkoi ilmaantua torppaan. Ei kai Aksel aavista tänäkään päivänä,
että hän ottaessaan pestin Pirtsalmen Riihimäelle tuli sukunsa kotikylään, jossa
150 vuotta ajassa taaksepäin hänen isän äidin-isän äidin- isä Sikalan torppaa piti;
mutta jonka torpan paikkaa tuskin kukaan enää meille näyttää taitaa. Mutta silloin elettiinkin Ruotsin vallan aikana nyt on Suomi vapaa, itsenäinen valtakunta.
Ja isänmaa kutsui nyt Akselin puolustajiensa riveihin ja niin hän sai käydä sanan mukaan "tiet isäin astuman", mutta komennukset eivät enää kaikuneet, kuten isälle aikanaan ryssäksi, vaan selvällä suomen kielellä.
Sen jälkeen osoittavat kirkonkirjat hänen kohdallaan niinkuin niin monen muun
Joutsan nuorukaisen: kululla ja kylänloppuun.
V. 1921 löydämme hänet kuitenkin Peltolan kirjoissa renkinä. Seuraavana vuonna tuo hän jo vaimon, uutta verta rajan takaa. Asuvat sitten Lehtolan mäkituvassa Vanhan Kilkin alueella. Ja niin näkee päivänvalon pikku Lea Mirjam, synt. 11/11 1922.
Nyt muistankin!
Toisena joulukuun päivänä Halkokankaan kamarissa annan minä pyhän ristinmerkin hänen kasvoonsa ja rintaansa rukoillen, että hän kasvaisi viisaudessa, iässä ja armossa.
Mutta nyt vaikenevat Joutsan kirkonkirjat; vain lyhyt merkintä ilmoittaa:
muuttivat 24/1 1925 Kuusankoskelle.
Mutta olemmekin nähneet tarpeeksi.
Vaellettuamme näin 185 vuotta olemme tulleet Sikalan Heikistä tehtaan työmieheen.
Niin:
ajat muuttuvat ja me niiden mukana! Kuvittele nykyaikaisen tehtaan työmiehen rinnalle savupirtin asukas puolentoistasataa vuoden takaa, virsuissaan ja karheassa mekossaan. Sehän on kuin yö ja päivä. Mutta olihan siinä pitkä taival välillä, jonka kuluessa ennätimme nähdä monet vaiheet.
Näimme, kuinka tuo raskaan työn raataja jo poikapahasesta palvelee isäntiä, vuoden siellä, toisen täällä, ja sitten huolimatta vähäisistä tulevaisuuden toiveista, uskalsi ottaa elämäntoverin, melkeinpä tuolla vanhan kansanlaulun perusteella: "Vaikka me yhdessä kerjättäis ja kuoltais maantien ojaan". Ja niin sitä mentiin kesteinä tuvan nurkasta tuvan nurkkaan lapsiparvi perässään. Ja jos vihdoin onnistuttiin saamaan oma tölli, mihin ihmisten jaloista sijoittaa nuo yhdeksänkin lasta, niin kun tuoni vei isän tai äidin, hajosi tuo orpojoukko kuin tuhka tuuleen. Mutta sieltä he jälleen ilmestyivät ihmisten ilmoille ja alkoivat saman kiertokulun, kun ennen isänsä ja äitinsä. Kuinka vähän he tosiaan tältä elämältä saivat! Mutta yhdessä suhteessa he olivat parempiosaisia kuin nykypäivien ammattitoveruus usein onkaan. Heillä oli lapsellinen usko siihen, että Herra pitää heistä huolen ja vastuksienkin kohdatessa, he Saarijärven Paavon lailla sanoivat: vaikka koittaa, eipä hylkää Herra. Ja sentähden he eivät sortuneet, vaan jättivät jälkimaailmalle usein voimakkaan, karaistun ja terveen jälkeläisen, kun parempiosaiset vaipuivat kohtalon kourissa ja raukesivat sukupuuttoon.
Tämän me näimme Sikalan Heikistä ja hänen jälkeläisistään, mutta näimme myöskin, kuinka uusi aika on alkanut kääntää täkäläisen työmiehen uusille urille. Se alkaa tuolla kululla olemisella, siitä kylänloppuun ja vihdoin kaikkeen maailmaan – pois täältä kivien koloista ja sydänmaan yksitoikkoisuudesta! Niin alkaa soida yhä useamman rinnassa. Vanhukset ja poikaset nyt vielä yrittävät, pystyarralla, risukarhilla ja sirpillä; mutta eihän se ole sitä, mitä täyden miehen käsivarresta tulee.
Moni vanhempi katselee näiden poislähtevien jälkeen haikein mielin. He kuluttivat viimeiset voimansa kasvattaakseen lapsiparvensa omille jaloilleen. Ja kun he olivat sen tehneet, silloin ne pyrähtivät, kuin linnun poikaset pesästään, tuskin kiitosta sanomatta sille, joka kaikkensa heille antoi.
Nyt jo ruohottuu moni pelto - suoralinjaiset jonot pitkiä puita osoittavat, että siinä aikoinaan on oja kulkenut, viljavainiot lainehtineet. Ja jos kysyt maamiehiltä, miksi nämä ovat jätetyt mahoksi, hän vastaa: ei kannata viljellä. Sato ei vastaa työkustannuksia. Ruunulan Akseli ei tee työtä sillä palkalla, kun Sikalan Heikki, sillä hän saa tehtaasta enemmän. Onhan vallan luonnollista, että hän jättää kotiseutunsa ja siirtyy sinne, missä enemmän maksetaan.
Mutta kuitenkin, jotain hän menettääkin - sellaista, mitä ei siellä saa. Hän menettää maan rauhan, kotikuusen huminan, salojen hartauden ja sukunsa läheisyyden.
Hän on siellä sittenkin kuin vieraalla maalla, maailman jaloissa; hälinässä, jossa ei ole päivän rauhaa, ei yön lepoa. Ja jos tili siellä onkin suurempi kuin täällä, on siellä "rahanreikiäkin" enemmän. Onpa toinenkin maalaispoika avannut pappilani keittiön oven ja kerjännyt leipää nälissään. Ja kun kysyy, mistä olette, saa vastaukseksi: tulemme kaupungista, tai tehtaasta ja olemme menossa kotipitäjään, mutta ei ole rahaa ja eväs loppui. Ja ryysykerjäläisinä saavat vanhemmat heidät takaisin torppaansa. Mutta työnhalun he ovat matkoillaan menettäneet ja jälellä on usein valmis huligaani tai trokari, joka saa aikanaan kotinsa muutoinkin jo liian ahtaissa vankiloissamme.
Sentähden tahtoisin sanoa nykyajan nuorille työläisille täällä: jos kerran maailmalle menette ja se tarpeellista on, niin tietäkää, että menette vaarojen ja kiusauksien keskelle, ja jossa on tarpeen muistaa taivaallisen opettajamme sanoja: valvokaa ja rukoilkaa, ettette kiusaukseen joutuisi.
Mutta sinä, joka houkutuksista huolimatta jäät tänne kotitanhuville otsasi hiessä leipääsi syömään ja vanhempiesi ja esivanhempiesi työtä jatkamaan, sinähän silloin suoritat neljättä käskyä, jolla on lupaus: että menestyisit ja kauan eläisit siinä maassa, jonka Herra, Sinun Jumalasi, sinulle antaa.
Tämä maa, tämä köyhä maa, on kuitenkin sinun maasi, ja sinun luonnollisin asuinpaikkasi. Muualla olet vieras, täällä olet oma, muualla olet kylässä täällä olet kotona. Jos kasvi otetaan siitä luonnollisesta kasvupaikastaan, jossa se Luojan käskystä on versonut ja istutetaan uuteen, vaikkapa ihanaankin yrttitarhaan, kituu se kauan, ennenkuin jälleen kukoistaa - jos menestyy ollenkaan.
Ja uskollisuudella ja ahkeruudella on tämäkin seutu nouseva alennuksestaan. Entisaikain torpat olivat kai monetkin sananmukaisesti sikaloita, verraten tämän ajan työmiehen itsenäiseen pikkutaloon, jossa hän itse on isäntä ja vaimonsa emäntänä.
Mikkelin Sanomat, 01.12.1928, nro 142 A, s. 2
Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
